A text about the exhibition UTOPIA in Vaasa Art Gallery January 2017 by PhD Hanna Kaihovirta  (svensk version efteråt/ alla suomenkielinen käännös)

Joyful laughter and the artist’s voice in colour

It’s said that every work of art that’s created is a reflection of the life experiences of the artist behind the work. How much truth there is in that expression may remain unsaid. Either way, this was my first thought when I stepped into Vaasa City Art Gallery on a particularly grey January day in order to spend some time with the exhibition Utopia.

The exhibition consists of three parts: The Comfort of Geometry, which is a group of colourful paintings, Lost in the Forest, a series of ink drawings rearranged into a collage, and an installation made out of drawings, titled The Worst Summer Camp Ever.

I am completely taken by the works that Annika Bergvik-Forsander has created. There are so many layers of impressions to observe and to think about in this exhibition that I realise I will have to see the exhibition several times to be able to completely take in what I’m offered.

Even though each work in itself represents a non-figurative playfulness, it’s the threads between the works, and the weave of connections that they create together, that touch me. The colours and shapes in The Comfort of Geometry reflect a visual storytelling urge, and the broad palette that Bergvik-Forsander is using in these works points at the many-faceted possibilities of painting.

I stop to concentrate on a detail in one of the paintings, follow the line and imagine the artist’s feeling for this particular brushstroke. I step away and see from a distance how the details are embedded in a larger structure of rhythm, composition, and timing. Right at that moment an intertextual reading is projected in my mind. The artists Sam Vanni and Hilma af Klint step into the foreground as references, right there in front the paintings in the middle of the exhibition. I start thinking about how Sam Vanni described painting as an adventure, and how Hilma af Klint described the artist’s ability to express that which goes beyond what the eye can see. I notice how the known and the unknown in terms of colour, composition and line keep changing the longer I walk around the exhibition Utopia.

One could easily believe that the canvas is only a surface, a surface with two dimensions. Those of us who know something about the possibilities of perspective, know that the artists who, throughout art history, have mastered perspective in their paintings have been able to create illusions. These illusions represent imagined worlds, and sometimes the rules of perspective can provide us with a longer view of space and time.

Utopia is another word for illusion. Utopia, in this case, offers an entrance into a parallel world, not just a parallel to reality, but to the world of art. Bergvik-Forsander’s paintings are filled with the liveliness of painting, with many unexpected dimensions. They communicate colour and rhythm, in a way that stretches beyond the surface of the canvas.

One thought, which slips away as quickly as it appears, is that the utopia of the title could be interpreted as the outside of something, something which exists deep inside the paintings. This creates a tension that sometimes makes it nearly unbearable to look at the paintings for an extended period. It’s obvious that the paintings express another, maybe bigger, reality than the one we see at first glance. Annika Bergvik-Forsander brings together, in The Comfort of Geometry, impressions from her own life and impressions from the history of art, where the stories in the paintings, both small and large, are woven together in a way that creates interesting new tracks to follow.

Lost in the Forest offers a carnivalesque experience. The carnival, as we know it from Mikhail Bakhtin’s interpretation of Rabelais. The carnival which comes as a redeemer, which can change the direction of events, conversations and interpretations. In front of Bergvik-Forsander’s collages, I can see the constant struggle between closed-mindedness and openness. And that the artist is constantly working on new ways to express this. The carnival is redeeming, liberating, and offers unexpected loopholes towards completely new interpretations and expressions.

Finally, I land in the installation The Worst Summer Camp Ever. In front of the ink drawings that make up the installation I’m captivated by the story that the line tells, how the line really brings out the contours of the grotesque. Here, the over-dimensioned impression of colour, shape and aesthetic sensibility fades into the background. The abstract and spiritual is turned into matter, into body. A body with a complete sense of presence, a “here-being” of a human – her fears, lusts and wishes.

Outstanding.

The thing I carry with me as I leave the exhibition is laughter – the laughter that bubbles through all of the exhibition. It’s not a giggle, not a roar of laughter, not an expression of schadenfreude and not a mocking grin. It’s a hearty, warm and welcoming laughter. It’s the continuation of what I saw in Bergvik-Forsander’s works decades ago. At that time the sense of humour was there as a guide through the works, now it’s a braver, more mature sense of humour that meets the spectator.

I realise that this laughter has been filling the exhibition hall with delight and well-being – with joy in every sense of the word. But Annika Bergvik-Forsander doesn’t just want to convey laughter and playfulness in general. This is a serious playfulness, which goes far beyond the enigmatic smile. It takes the form of a joyful laughter, and this is the voice of the artist which is so important if we are to have a living dialogue between people.

Vaasa, 23 January, 2017

Hannah Kaihovirta, PhD

(samma text på svenska:)

Ett lyckligt skratt och konstnärens röst i färger

Det sägs att varje konstverk som skapats är ett uttryck för de livserfarenheter som verkets konstnär varit med om. Hur mycket sanning det ligger i uttrycket må vara osagt. Hur som helst var det den första tanken jag tänkte då jag steg in i Vasa konsthall en ovanligt grå januaridag för att ägna tid åt konstutställningen Utopia.

Utställningen består av tre helheter: The Comfort of Geometry som är en helhet av färgstarka målningar, Lost in the Forest, en serie tuschteckningar som är omskapade till collage och en installation av teckningar som bär titeln The Worst Summer Camp Ever.

Jag blir fullständigt tagen av de verk Annika Bergvik-Forsander skapat. Det finns så många lager av intryck att betrakta och tänka till om i utställningen, att jag inser att jag måste se utställningen flera gånger, för att kunna ta in allt det jag får ta del av.

Trots att varje konstverk redan i sig själv står för en nonfigurativ lekfullhet, så är det de trådar och den väv av samband som helheten skapar som berör mig. Färgerna och formerna i helheten The Comfort of Geometry återspeglar en visuell berättariver och den breda palett som Bergvik-Forsander använder sig av i målningarna visar på måleriets mångfacetterade möjligheter.

Jag stannar upp och koncentrerar mig på en detalj i en av målningarna, följer linjen och föreställer mig konstnärens känsla för just det enskilda penseldraget. Jag ställer mig på avstånd och ser hur detaljerna är inbäddade i en större struktur av rytm, komposition och tajming. Just i det ögonblicket formas en intertextuell projicering i mina tankemönster. Konstnärerna Sam Vanni och Hilma af Klint stiger fram i förgrunden som referenser, just där mitt bland målningarna på utställningen. Jag kommer att tänka på hur Sam Vanni beskriver måleriet som ett äventyr och hur Hilma af Klimt beskriver konstnärens förmåga att uttrycka det som sträcker sig bortom det som ögat kan se. Jag betraktar hur det kända och det oväntade i färg, komposition och linje förändras i betydelse ju längre jag går runt i utställningen Utopia.

Man kunde tro att duken endast är yta. Eller en yta med två dimensioner. Vi som vet något om perspektivlärans möjligheter, vet att de som genom konsthistorien behärskat perspektivet i målningar har skapat illusioner. Illusionerna gestaltar föreställda världar, ibland erbjuder perspektivet förlängningar av rum och tid.

Utopi är en synonym till illusion. Utopia bjuder i det här sammanhanget på en ingång till en parallell värld, inte bara till verkligheten, utan till konsten. Bergvik-Forsanders målningar är fulla av målandets livfullhet, av flera oväntade dimensioner. De kommunicerar färg och rytm som sträcker sig utanför dukens yta.

En tanke, som glider undan lika snabbt som den dyker upp, är att man kan tolka utopin som en yttersida av något som finns inunder i målningarna. Det skapar en spänning som stundtals gör det nästan olidligt att stå och betrakta målningarna en lång stund. Det är uppenbart att målningarna uttrycker en annan, ja till och med större verklighet än den vi ser vid första anblicken.  Annika Bergvik-Forsander sammanför i helheten The Comfort of Geometry avtryck från sitt eget liv med konsthistorien, där små och stora berättelser i målningarna vävs samman till intressanta nya spår att följa.

Lost in the Forest bjuder på en karnevalistisk upplevelse. Karnevalen som vi känner igen den från Michail Bachtins tolkningar om Rabelais. Karnevalen som bryter in som en förlösare som kan ändra riktning på företeelser, på samtal och på tolkningar. Framför Bergvik-Forsanders collage ser jag hur det pågår en oavbruten kamp mellan inskränkthet och öppenhet. Och att konstnären ständigt arbetar med att uttrycka det. Karnevalen är förlösande, frigörande och erbjuder oväntade kryphål mot alldeles nya tolkningar och uttryck.

Avslutningsvis landar jag i installationen The Worst Summer Camp Ever. Framför installationen av tuschteckningar fastnar jag för linjens berättelse, hur linjen verkligen ristar fram groteskens konturer. Här tonar den överdimensionerade upplevelsen av färger, former och estetiska förnimmelser ut i bakgrunden. Det abstrakta och spirituella förflyttas till materia och kropp. Kropp med total närvaro, ”härvaro” av människan, hennes rädslor, lustar och önskningar.

Enastående.

Det jag bär med mig då jag går ut från utställningen är skrattet, skrattet som bubblar i hela utställningen. Det är inte ett fniss, inte ett gapskratt, inte skadeglädje och inte ett hånflin. Det är ett hjärtligt, varmt och välkomnande skratt. Det är en fortsättning på det som jag tog till mig i Bergvik-Forsanders arbeten för decennier sedan. Då fanns humorn med som en vägledare, nu är det en mognare och modigare humor som möter åskådaren.

Jag inser att skrattet fyllt utställningsutrymmet med välbefinnande och förtjusning – kort sagt glädje i största allmänhet. Det är inte bara skratt och lekfullhet som Annika Bergvik-Forsander kommunicerar. Det är en allvarsam lekfullhet som sträcker sig långt utöver ett gåtfullt leende. Den gestaltar ett lyckligt skratt och konstnärens röst som är så betydelsefull i levande mellanmänsklig dialog.

Vasa den 23 januari 2017

Fil. Dr. Hannah Kaihovirta

(suomeksi)

Onnellinen nauru ja taiteilijan ääni väreissä

Sanotaan, että jokainen luotu taideteos on ilmaisu niistä elämänkokemuksista, jotka teoksen taiteilija on kokenut. Kuinka paljon totuutta sanonnassa on, jääköön sanomatta. Joka tapauksessa se oli ensimmäinen ajatus, joka mieleeni tuli, astuessani Vaasan taidehalliin epätavallisen harmaana tammikuisena päivänä, omistaakseni aikaa Utopia-taidenäyttelylle.

Näyttely koostuu kolmesta kokonaisuudesta: The Comfort of Geometry, joka on kokonaisuus värivoimaisia maalauksia, Lost in the Forest, sarja tussipiirustuksia, jotka on uudelleenluotu kollaaseiksi, ja piirustuksista tehty installaatio, joka kantaa nimeä The Worst Summer Camp Ever.

Olen täysin otettu Annika Bergvik-Forsanderin luomista teoksista. Ymmärrän, että minun on nähtävä näyttely useamman kerran sisäistääkseni kaiken sen, mihin saan olla osallisena, koska näyttelyssä on niin monta kerrosta vaikutelmaa, jota katsella ja josta muodostaa ajatuksia.

Vaikka jokainen taideteos jo itsessään edustaa nonfiguratiivista leikkisyyttä, niin minua koskettavat ne langat ja se yhteyksien seitti, mitkä kokonaisuus luo. The Comfort of Geometry-kokonaisuuden värit ja muodot peilaavat visuaalisen kertojan innokkuutta, ja se laaja paletti, jota Bergvik-Forsander käyttää maalauksissa, on osoitus maalauksen monipuolisista mahdollisuuksista.

Pysähdyn ja keskityn erään maalauksen yksityiskohtaan, seuraan viivaa ja kuvittelen taiteilijan tunteen juuri sille yksittäiselle pensselinvedolle. Asetun etäämmälle ja näen, kuinka yksityiskohdat ovat upotettuina suurempaan rakenteeseen rytmiä, sommittelua ja ajoitusta. Juuri sinä hetkenä, ajatuskuvioissani muodostuu intertekstuaalinen projektio. Taiteilijat Sam Vanni ja Hilma af Klint nousevat esiin viitteiksi etualalle, juuri siinä maalausten keskellä näyttelyssä. Tulen ajatelleeksi sitä, kuinka Sam Vanni kuvailee maalaamista seikkailuksi ja kuinka Hilma af Klint kuvailee taiteilijan kykyä ilmaista sitä, mikä on silmin nähtävissä olevan tuolla puolella. Katselen kuinka tutun ja odottamattoman merkitys väreissä, sommittelussa ja viivoissa muuttuu, mitä kauemmin kiertelen Utopia-näyttelyä.

Voisi luulla, että kangas on ainoastaan pinta. Tai pinta, jossa on kaksi ulottuvuutta. Me, jotka tiedämme jotain perspektiiviopin mahdollisuuksista, tiedämme, että ne, jotka ovat läpi taidehistorian hallinneet perspektiivin maalauksissa, ovat luoneet illuusioita. Illuusiot hahmottavat kuviteltuja maailmoja, toisinaan perspektiivi tarjoaa tilan ja ajan pidennyksiä.

Utopia on illuusion synonyymi. Utopia tarjoaa tässä tapauksessa sisäänkäynnin rinnakkaiseen maailmaan, ei ainoastaan todellisuuteen, vaan taiteeseen. Bergvik-Forsanderin maalaukset ovat täynnä maalaamisen eloisuutta, monessa odottamattomassa ulottuvuudessa. Ne viestittävät väriä ja rytmiä, jotka ulottuvat kankaan ulkopuolelle.

Ajatus, joka liukuu karkuun yhtä nopeasti kuin se ilmestyykin, on, että utopian voi tulkita ulkopuoleksi jollekin, mitä maalausten sisällä on. Tämä luo jännitteen, jonka vuoksi aika ajoin on miltei sietämätöntä seistä ja katsoa maalauksia pidemmän aikaa. On ilmeistä, että maalaukset ilmaisevat toisen, niin, jopa suuremman todellisuuden kuin se, jonka näemme ensisilmäyksellä. Kokonaisuudessa The Comfort of Geometry Annika Bergvik-Forsander tuo oman elämänsä jälkiä yhteen taidehistorian kanssa, kun maalausten pienet ja suuret tarinat punoutuvat yhteen mielenkiintoisiksi uusiksi jäljiksi, joita voi seurata.

Lost in the forest tarjoaa karnevalistisen elämyksen. Karnevaali, jona me sen tunnemme Michail Bachtinin tulkinnoissa Rabelaisista. Karnevaali, joka murtaa itsensä sisään vapauttavana tekijänä, joka voi muuttaa ilmiöiden, keskusteluiden ja tulkintojen suuntaa. Bergvik-Forsanderin kollaasien edessä näen, kuinka meneillään on yhtäjaksoinen taistelu rajoittuneisuuden ja avoimuuden välillä. Ja, että taiteilija tekee jatkuvasti työtä tämän ilmaisemisessa. Karnevaali on irtaannuttava, vapauttava ja tarjoaa odottamattomia porsaanreikiä kohti aivan uusia tulkintoja ja ilmaisuja.

Lopuksi päädyn installaation The Worst Summer Camp Ever pariin. Tussipiirustuksista koostuvan installaation edessä katseeni kiinnittyy viivan kertomukseen, kuinka viiva todellakin raapustaa esiin irvokkuuden ääriviivat. Tässä kohtaa ylimitoitettu kokemus väreistä, muodoista ja esteettisistä aistimuksista häipyy taustalla. Abstrakti ja henkevä siirtyy materiaan ja kehoon. Keho, jolla on täydellinen läsnäolo, ihmisen ”tässäolo” – hänen pelkonsa, halunsa ja toivomuksensa.

Ainutlaatuista.

Se, mitä kannan mukanani näyttelystä poistuessani on nauru – nauru, joka kuplii koko näyttelyssä. Se ei ole hihitys, ei hörötys, ei vahingoniloinen eikä pilkallinen nauru. Se on sydämellinen, lämmin ja tervetuloa toivottava nauru. Se on jatkoa sille, mitä sain osakseni Bergvik-Forsanderin töistä vuosikymmeniä sitten. Silloin huumori oli mukana suunnannäyttäjänä, nyt katsojan kohtaa kypsempi ja rohkeampi huumori.

Oivallan, että nauru on täyttänyt näyttelytilan hyvällä ololla ja ihastuksella – lyhyesti sanottuna kaikin puolin yleisellä ilolla. Annika Bergvik-Forsander ei välitä ainoastaan naurua ja leikkisyyttä. Kyseessä on vakava leikkisyys, joka ulottuu pitkälle ohi arvoituksellisen hymyn. Se hahmottaa onnellisen naurun ja taiteilijan äänen, joka on niin merkityksellinen elävässä ihmistenvälisessä dialogissa.

Vaasa 23. tammikuuta 2017

Fil. toht. Hannah Kaihovirta